perjantai 22. toukokuuta 2015

Avautumisen aika

Haudi hou! 

Kuten aina elämä hakkaa sata nolla ja yritän olla alistumatta sille tuskalle mitä joudun tuntemaan. Se miten yrität monelle puhua ja kertoa että on huono olla ja tarvitsisi vain jonkun kuuntelijan. En tarvitse mitään sääliä vaan se riittäisi että joku kuuntelisi mitä sydämmeni pitää sisällään. Muutaman kerran ehdin kouluspsyykkarin kanssa käydä juttusilla joka tuntui toimivan, sekin vain sitten jäi. Painajaisia näen tiettyinä ajan jaksoina ja silloin näen niitä paljon. Juoksen ympäri taloa tuntien että joku uhkaa minua, painajaiset tuntuvat niin todellisilta. Sitten valvon yöni peläten etten olekkaan yksin huoneessani vaan siellä onkin joku sarjamurhaaja sänkyni alla.Väsymys minkä kanssa olen jo pitkään taistellut tuntuu vievän minut vain mukanaan se miten huono psyykkeeni vaikuttaa jo fyysisesti. Kivut rinnassa ja vaikeudet hengittää. Usein saan kysyä itseltäni miksi helvetissä vielä jatkan itseni kiduttamista ja jatkan matkaa? Kerrankin voisin ajatella itsekkäästi ja päättää tämän kaiken paskan. Sitten herään ja muistan etten ole yksin, rakas ystävä joka on kuin siskoni jaksaa auttaa minut aina ylös kun muut eivät siihen pysty. Tajuaa milloin minulla on hätä ja milloin on aika soittaa ja auttaa puhelimen kautta hengitys ainakin tasaantumaan. Se miten nykyään pienestäkin tönäisystä kaatuan ja saan itseeni hirveät haavat. Nielen todella hyvin tunteeni ja hymyillen kaikille iloisesti että nyt kaikki on hyvin. Mutta todellisuus on se että sydämmeni itkee ja itkee paljon. Yritän väkisin työntää pahaa oloani pois ja samalla kamppailen itsetuhoisen puoleni kanssa ettei se puoli saa ovea auki ja palaa elämääni. Huvittavinta koko tilanteessa on etten tiedä mistä se johtuu. Olen vain väsynyt ja tahtoisin itkeä. Tunnen itseni säälittäväksi ja turhaksi.
Kiusaamiseni loppui aikoja sitten, kiitos äidilleni siitä. Nyt se vain uhkaa alkaa uudestaan, en tosiaankaan nyt ole valmis kokemaan sitä helvettiä. Muutenkin elämä lyö jo sata nolla ja yrittää murskata. Saati sitten kun kiusaaja hyökkää kehiin ja ahdistaa minut alueelle jossa on tahdo olla. Alueelle jolta tahtoisin vain juosta itkien pois jonkun luokse turvaan. Silti tuntuu ettei sitä turvaa ole. Vaikka kuinka yritän olla vahva ja taistella. Mutta nyt olen väsynyt. Se miten enemmän kuin mitään muuta toivoisin joskus vielä hymyileväni peilistä itselleni saaden todeta että voitin tämän. Voitin masennuksen ja pahan oloni. Miten voisi elämän arpiani katsoa ja todeta että ne ovat osa minua ja osa minun taistelua. Taistelua jonka voitin.



puhelin laatu ja sillee


Ehkä jonain päivänä voin hymyillä oikeasti ja nauraa koko sydämmestäni


//Vilu aka Len 

2 kommenttia:

  1. Voi pieni ;;-;; *haliii* Mä oon ite ollu ihan just vastaavassa tilanteessa pari vuotta takaperin, en oikeastaan tiiä mikä mut sieltä paskasta lopulta ylös veti, mutta tässä mä nyt oon ja voin paremmin ku koskaan viimesen viiden vuoden aikana. Kyl sä pystyt siihen, jaksa jatkaa, sulla on elämä edessä ja varmasti sielä paaaaaljon hetkiä kun hymyilet aidosti ja toteet olevas oikeesti ihan helvetin onnellinen, mä tiiän sen~~~

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 *hali* Melkein kyynel valui silmä kulmaa pitkin
      Onneksi rakkaat ihmiset ovat aina jaksaneet yrittää kannatella ja yrittää ymmärtää mikä on. Lisäksi saavat aina pahankin myräkän keskeltä pienen hymyn ilmestymään.
      Ysi luokka saattaa olla se vuosi jolloin tämä kaikki kituminen loppuu ja olen vapaa. Ainakin sitä toivon

      Poista