keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Vuosi sitten tiemme erosivat


 Vuosi. Monelle lyhyt aika, mutta meille tolkuttoman pitkä. Suuri saavutus. Itsetuhoisuus, tuo demoni joka ei tahtonut laskea minusta irti. Joka tuli kaappimörköni (masennuksen) mukana. Lisävarusteena.
Olen ollut suht avoin itsetuhoisuudestani. Silti on monia asioita joita olen jättänyt kertomatta. Sen vuoksi jos olet arka sellaiselle LOPETA LUKEMINEN NYT. 

Itsetuhoisuus. Se alkoi pieninä oireina jo ennen masennusta. Vai olinko jo masentunut? En muista enää. Elin siinä helvetissä niin monta piinaavaa vuotta. Onneksi parantuminen alkoikin nopeammin kuin uskoin toivoa. Olen jo terve, mieli ei ole enää pipi. Olen ollut terveenä jo yli 7kk. 

Kuulin viiltelystä ensimmäisenkerran silloiselta ystävältäni. En usko asioiden olevan toisin vaikka hän ei olisi siitä minulle puhunut. En usko, ettei kättäni koristaisi arvet. Ne koristavat ja koristavat vain kaappimörköni vuoksi. Jo 6-luokalla saksien kautta tutustuin terään ja viiltelyyn. Tietenkään arpia ei tiimarin paperisaksista jäännyt sen suurempia. 7-luokalla tilanne alkoi pahentumaan ja masennus alkoi näkyvästi vaivata. Sakset jäivät ja tilalle siirtyi veitset. 

 Nyt arvet alkoivat olla näkyviä. Kipeitä ja näkvyviä. Ystäväni kerran kemian tunnilla tajusi sen "vilma sie oot viilelly!". Juu niin olen... Rannesuojat alkoivat olemaan jokapäiväinen juttu. Siinä oli tiettyä jännitystä mukana. Entä jos joku näkee? Moni näki. Mutta kukaan ei puuttunut tai hankkinut minulle apua. Jopa oma äitini näki ennen 7-luokan joulujuhlaa. Hän meni shokkiin asiasta ja hermostui siitä minulle. Yritin kiljua, että minulla on vaan niin paha olla. Hätähuutoa ei kuultu.

En muista tarkkaan milloin se tapahtui. Veitsistä terottimenterien käyttöön. Olin jatkuvasti pyytämässä äidiltä kouluun uutta terotinta, kun vanha oli rikki. En vain koskaan kertonut miksi se oli rikki. Haavat alkoivat olla syviä ja verta alkoi tulemaan joskus kamaliakin määriä. Olin niin hukassa itseni kanssa. En ole koskaan ollut niin eksynyt mitä 8-luokan olin.

 8-luokalla pääsin muutamasti puhumaan koulupsyykkarille. Tämäkin kierre katkesi, kun hän unohti kertoa vaihtavansa paikkaa. Itkin koko tunnin odottaen häntä. Missä apu nyt on jota viimein sain? Jopa koululääkäri huomasi arpeni tarkastuksessa, mutta ei sanonut asiasta mitään. Miksi kukaan ei kuule kuinka paha minun on olla? Kesäloma tuli ja tilanne paheni. Takana oli jo yksi itsemurha yritys. Yritys joka oli lähellä viedä minut mukanaan. Illalla, ennen nukkumaan menoa. 

Otin lääkkeitä. Monen monta pilleriä ja nukahdin. Aamulla herätessäni tunsin järkyttävän huonoa oloa. Lähdin kävelemään alas. Hyvä, että pystyssä pysyin. Lopulta luuhistuin eteiseen ja itkin. Miksi jalkani eivät kanna minua? Lopulta pinnistin itseni ylös ja oksensin vessaan. Pakokauhu alkoi olla suuri ja tärisin hulluna. Oksensin vain. Kouluun en kyennyt vaikka olisin hallunnut. Tärisin keittössä, kun pikkusiskoni tuli. "Soita äidille etten voi mennä kouluun. Oksennan kokoajan." Pelkäsin tukehtuvani omaan oksennukseeni. Koskaan en ole ollut näin lähellä kuolemaa mitä silloin olen ollut.

 Jopa viikko ennen Mikun tuloa makasin viimeistä kertaa itsemurhaa yrittäneenä. En vain saanut elämästä otetta tai tuntenut olevani tärkeä. Onneksi selvisin ja sain tuon pienen ihmeen luokseni. Siitä alkoi parantumisen ensimmäinen vaihe. Nousu oli korkeaa ja itsetuhoisuus jäi kokonaan pois. Vaikka ajatukset vielä pitkään pyörivät mielessäni. Marraskuussa 2015 alkoi parantumisen viimeinen vaihe. Jonka jälkeen sain elämäni takaisin. Nyt tiedän mitä elämä on ilman masennusta. Ja sen elämän tahdon.

Moni varmasti miettii miten masennus vaikuttaa elämääni nyt?
Stressaannun herkästi, mutta se on osa minun tunteellisuuttani. Ranteessani on ikuiset arvet jotka muistuttavat entisestä elämästä. En voi katsoa viiltelyarpia ilman, että muistot palaavat mieleen. 
Puhun masennuksestani kaappimörkönä. Kaappimörkö ei ollut koskaan osa minua. Hän sattui vain tulemaan seuraani pidemmäksi vierailuksi.

" Kun terä ihoo nylkee,
kipua voi sietää
ja tytär hetken hallitsee
kaaoksen joka aina vallitsee.

Niin kuin pieniä polkuja ranteessa on,
hihan alle ne piiloon jää.
Eikä kukaan tiedä, et on onneton,
kun ei sieluunsa nää.
Niin kuin pieniä polkuja, risteilevii,
jotka johtavat ei mihinkään.
Mut se terä joka sydämessä on kii,
viiltää syvempään."



//vilu//

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti